Kolmen caballeron kärsimys
Nimeni on Alice. Asuin soluasunnossa kahden bestikseni Amberin ja Andrean kanssa. Me pidämme vanhoista Walt Disneyn piirretyistä siinä missä muutkin. Tai no, pidimme.
Kaikki alkoi siitä, kun olimme etsimässä DVD:itä netissä. Löysimme etsimämme eBaysta. Outoa oli se, että etukannessa oli vain kuva Kolmesta Caballerosta eikä siinä lukenut yhtään mitään. Ei elokuvan nimeä, ei kuvausta, ei mitään. Siitä huolimatta ostimme sen, koska rakastimme Kolmea Caballeroa. Minun suosikkini oli José, Amberin suosikki Panchito ja Andrean Aku. Eikä elokuva edes ollut kovin kalliskaan.
Elokuva saapui meille vajaan viikon kuluttua, ja laitoimme sen heti pyörimään. Jostain syystä Andrea ei pitänyt sitä hyvänä ajatuksena.
Kaikki alkoi normaalisti. Caballerojen tunnari soi iloisesti alkutekstien aikana. Niiden jälkeen näytettiin Aku, José ja Panchito Perussa, ajelemassa tietä pitkin vanhalla Fordilla, koska he olivat tapansa mukaan etsimässä seikkailua. Ajettuaan muutaman kilometrin he ohittivat kyltin, jossa luki "Käänny takaisin - olen tosissani." Ainakin sadan "Käänny takaisin" -kyltin jälkeen heitä alkoi arveluttaa, mutta he tulivat pian siihen ajatukseen, että tämä oli joku paikallisten lasten pila ja jatkoivat eteenpäin. Ruudusta tuli musta.
Seuraavassa kohtauksessa he olivat saapuneet kylään. Heidän (ja meidän) huomion herätti ensimmäisenä taivas. Siinä ei ollut kuuta ja tähtiä, ei edes yhtä pilveä. Se oli aivan musta. He ajoivat sisälle kylään. Kaikki oli täysin autiota. Talot olivat hajoamispisteessä eikä koko kylässä näkynyt merkkejä kasvillisuudesta tai mistään muustakaan elollisesta.
Mutta voi kauhistuksen kanahäkki, kun me säikähdimme! Näimme Hessun mädän, paloitellun ruumiin keskellä katua, ja ruumiissa luikerteli ällöttäviä, pieniä matoja. Ja mitä edemmäs Caballerot menivät, sitä kauhistuttavampia näyt olivat. Kaduilla oli läjäpäin brutaalisti tapettuja kylän asukkaita. Ja kun me katsoimme ruumiita tarkasti, huomasimme niiden olevan Disney -hahmoja, joita ei ollut silloin edes olemassa. Pelle Peloton, Matami Mimmi, Ariel, Max, Esmeralda, Tiana, Maximus... jopa Salama McQueenin ja Baymaxin osia oli lennellyt sinne tänne!
Ja se veri. Se näytti niin hyperrealistiselta! Se näytti siltä, että joku meistä olisi koska vain voinut koskea siihen ja saada sitä sormiinsa.
Paikka karmi Caballeroja. He alkoivat tapansa mukaan kinastella. He väittelivät siitä, kenen idea oli jatkaa ajamista kohti tätä karmivaa kylää, jossa he nyt seisoskelivat. Ruutu ehti olla mustana vain millisekunnin, kunnes kohtaus vaihtui. He ryhdistäytyivät ja yrittivät etsiä eloonjääneitä. Heidän oli pakko löytää tie ulos. Kolmikko ei huomannut varjoa, joka vaani heitä.
Se korotti kätensä Panchitoa kohti. Panchito huomasi sen ja meinasi huutaa, mutta kädet tukkivat nopeasti hänen nokkansa ja vetivät hänet lyhtypylvään taakse. Aku ja José kääntyivät taakseen kuullessaan jotain ja huomasivat, ettei Panchito ollut heidän kanssaan. He keskeyttivät ulospääsyn ja päättivät etsiä ystävänsä.
He kulkivat ympäri kylää eikä Panchitosta näkynyt jälkeäkään, ihan kuin hän olisi noin vain kadonnut. Aku ja José jatkoivat etsimistä siitä huolimatta. Mutta silloin kun Aku ei huomannut, ne samat kädet tavoittelivat Joséa ja asettivat liinan hänen nokan päälle. Liinassa oli ilmeisesti kloroformia, sillä José tainnuttui.
Aku kääntyi ja hän huomasi olevansa aivan yksin. Hän otti hatun pois päästään ja alkoi puristella sitä hermostuneesti kuin kotirouva tiskirättiä. Me tunsimme Akun hermostuneisuuden. Mekin olimme aika hermostuneita. Minä raavin käsiäni, Amber repi hiuksiaan ja Andrea pureskeli sormiaan. Andrea kirkui, sillä ne samat kädet tulivat taas näkyviin, tällä kertaa sotanuijan kanssa. Se tärähti kunnolla Akun päähän niin kovaa, että ankka lysähti tajuttomana maahan. Ruudusta tuli musta, ja se pysyi mustana kokonaiset kolme sekuntia.
Sitten tuli täysin uusi kohtaus. Päädyimme keittiöön, jossa Aku makasi tajuttomana lattialla. Hän heräsi ja ihmetteli minne oli päätynyt. Hän huomasi, että hänet oli kahlittu. Sitten joku nainen tuli ja kertoi Akulle tämän tehtävän. Voi, voi Andrea parka. Aku pistettiin raatamaan kuin orja. Häntä ruoskittiin kovakouraisesti eikä hänelle annettu paljon lepoa, ei edes palkkaa. Akun haavoista valui verta ja sitä oli tosi paljon. Ruoskan iskut olivat niin kovat, että ne aiheuttivat vammoja. Andrea halusi nousta ja lähteä, muttei voinut. Kukaan meistä ei voinut. Oli kuin meidät olisi liimattu sohvaan pikaliimalla.
Tätä kamalampi kohtaus oli tosin olemassa. Häivytyksellä saavuimme huoneeseen, jossa oli kalteri-ikkuna ja ovi. Panchito heräsi ja ihmetteli missä hän oli. Hän yritti nousta, muttei päässyt ylös. Hän huomasi, että hänen kätensä ja jalkansa oli kahlittu sängyn päätyihin käsiraudoilla ja, ettei hänellä ollut aseitaan. Sisään astui kaksi jykevän näköistä miestä. He vitsailivat, että he olivat saaneet itselleen uuden "ystävän." Hermostuneenakin Panchito yritti vitsailla heidän kanssaan kysymällä mitä he oikein tarkoittivat sillä. He naurahtivat ja osoittivat naisluurankoa, joka lojui nurkassa. Silloin Panchito kalpeni.
Voi hyvä luoja! Raiskasivatko he todella Panchitoa?! Amberin silmät olivat laajentuneet kauhusta, kun hän katsoi kahta miestä tekemässä hänen lempihahmolleen sanoinkuvaamattomia asioita. He koskettelivat häntä kovakouraisesti. Panchito itki kauhusta ja pelosta. Hän tunsi, kuinka toinen heistä työnsi elimensä hänen sisälleen, ja se teki kipeää. Hän suorastaan ulisi kivusta. Se loppui, kun toinen heistä pakotti hänet tekemään suihinottoa. Hän ei voinut puolustautua, pelko oli lamaannuttanut hänet. Amber itki, kun veren ja valkoisen "töhnän" yhdistelmää valui lakanoihin kuin vesi kaatuneesta lasista.
Mutta tämäkään ei ollut elokuvan kamalin kohtaus, ja se tuli pian. Paikka oli ilmeisesti jossain katakombissa. Tai siltä se ainakin näytti. Seinät olivat tiiltä eikä siellä ollut yhtään ikkunaa. Vain ovi ja lyhtyjä. Ja siellä oli José seinään kahlittuna. Hänkin heräsi ja katsoi ympärilleen. Hän näki edessään naisen ja kaksi miestä. He hymyilivät ja nauroivat pahaenteisesti katsoessaan seinässä roikkuvaa Joséa. Hänellä oli paha aavistus siitä, että hänelle tapahtuisi jotain kamalaa. Ja hän oli aivan oikeassa, sillä he paljastivat leikkelyvälineet.
Ei, ei! EEEEEEEEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIII!! Tämä oli aivan liian kamalaa! He alkoivat leikellä Joséa! He eivät puuduttaneet tai nukuttaneet häntä, eivät edes odottaneet hänen kuolevan, vaan he tekivät sen hänen ollessa vielä elossa! He suoraan sanottuna kiduttivat häntä! He naulasivat hänet olkapäistä kiinni seinää, nylkivät häntä, avasivat hänen vatsansa auki ja alkoivat leikkiä hänen sisäelimillä. Hyperrealistista verta lensi ympäri seiniä ja lattioita niin, että koko paikka suorastaan ui veressä. Olin tuohtunut ja vihainen yhtä aikaa. Mitä José on muka tehnyt heille ansaitakseen tämän?
Mutta sitten pokkani petti, kun nainen työnsi veitsen lähelle Josén auki olevaa suuta. Kiljuin ja aloin etsimään kaukosäädintä, mutta sitä ei löytynyt. Sitten aloin kirkua vielä enemmän nähdessään hänen kielensä lattialla. Juoksin kuin päätön kana. Missä se kaukosäädin oikein oli?! Sitä ei näkynyt missään!
Sitten me kaikki kolme etsimme kaukosäädintä paniikissa, sillä nyt näytettiin heidän kaikkien kolmen kärsimystä nopeina välähdyksinä. Verta, hikeä ja kyyneleitä, ja ripaus tuskaa. Heidän olemuksensa muuttuivat hetki hetkeltä. Se näytti selkeästi, että he olivat siellä useita päiviä, ellei jopa viikkoja. Aku oli luurangon laiha, Panchito ei näyttänyt hyvinvoivalta, eikä Josélla ollut enää edes varpaita ja sormia. He kärsivät viimeisiin hengenvetoihinsa asti. Tämä kauheus loppui silloin, kun yksi mies piteli Josén sykkivää sydäntä käsissään. Tapahtumat näytettiin verenhukasta uupuneen Josén näkökulmasta. Hänen silmänsä sulkeutuivat hyvin hitaasti. Kaikki muuttui sumeaksi, ja sitten mustaksi.
Elokuvan viimeinen kohtaus: Caballerot olivat kuolleet. Kutakin heistä näytettiin kaksi minuuttia. Aku oli lysähtäneenä patojen ja kattiloiden päällä, kuolinsyy: ylirasitus. Panchito makasi liikkumattomana ja alastomana sängyssä, kuolinsyy: AIDS. José taas roikkui seinällä kuin karhun turkki, kuolinsyy: verenhukka. Ja sitten tuli "Loppu."
Luulimme päässeemme eroon tuosta kauhusta, mutta leffa alkoikin uudestaan alusta. Meille riitti! Me otimme käsiimme pesäpallomailat, tai mitä vastaan tuli, ja aloimme mäiskiä televisiota, DVD -soitinta ja digiboksia oikein kunnolla. Työ oli tehty. Laitteistamme ei ollut jäljellä mitään muuta kuin metalliset möykyt.
Emme saaneet unta moneen päivään. Näimme joka yö painajaisia, ja kun me kerroimme niistä toisillemme, meidän hämmästykseksi olimme nähneet unia tismalleen samoista asioista. Emme kestäneet enää unettomien öiden määrää. Teimme joukkoitsemurhan ryntäämällä päät edellä täysillä päin seinää ilman minkäänlaisia suojia. Saimme niin pahoja aivovaurioita, että kuolimme. Ja nyt vasta saimme tietää, että kaukosäädin olikin koko ajan meidän neniemme edessä: olohuoneen pöydällä.
